Oulun teatterin yhteisöpaneeli ja Olipa kerran kassakaappimurto

Minut valittiin viime talvena mukaan Oulun teatterin yhteisöpaneeliin. Haku paneeliin oli avoinna marras-joulukuussa 2019, ja paneeliin valittiin 30 eri ikäistä, erilaisin taustoin olevaa oululaista. Panelistit kertovat mielipiteensä teatterin toiminnasta, esityksistä ja vaikka teatterirakennuksestakin. Teatterin toiminnasta keskustellaan yhteisissä tapaamisissa ja käymme katsomassa joitakin näytelmien harjoituksia. Unelmahomma siis! Ehdimme tavata yhden kerran helmikuun lopussa ennen koronaa, ja samalla kertaa kävimme katsomassa myös Kalenterityttöjen kolmannen pääharjoituksen. Tuntuu hurjalta, että vain pari viikkoa tapaamisen jälkeen jouduttiin laittamaan jäihin hieno näytelmä ja kaikki muutkin teatterin esitykset koronan pyyhkäistessä Suomeenkin.

Toivon todella, että voimme nyt syksyllä tavata säännöllisesti niin kuin on suunniteltu. Koronatilanteen vuoksi teatterissa on nyt otettu käyttöön turvallisuusohjeet, joiden mukaan toimitaan tultaessa teatteriin. (Ohjeistukset löytyvät teatterin sivuilta.) Paneelin syyskausi saatiin käyntiin, kun kävimme tiistaina 8.9. katsomassa Mikael Niemen käsikirjoittaman ja Fiikka Forsmanin ohjaaman Olipa kerran kassakaappimurron toisen pääharjoituksen. Torstaina 10.9. tapasimme teatterin myynnin ja markkinoinnin henkilökuntaa, taiteellisen johtajan, toimitusjohtajan sekä asiakkuuspäällikön.

Olipa kerran kassakaappimurto


Tositapahtumiin perustuva Olipa kerran kassakaappimurto kertoo huhtikuussa 1971 Vietasissa Ruotsin Lapissa tehdystä kassakaappimurrosta. Vattenfall rakentaa patoa ja vesivoimalaa, kun 22. päivän vastaisena yönä työmaaparakin kassakaapissa olevat viiden viikon palkkarahat ryöstetään. Parakin alle ryömineet ryöstäjät ovat leikanneet polttoleikkurilla kassakaapin pohjaan reiän. Kuka rahat vei ja oliko silminnäkijöiden autohavainnoilla sittenkään mitään tekemistä ryöstön kanssa?

Ryöstön ohella näytelmässä kerrotaan perheen ja luonnon tarinaa. 2000-luvun alussa Vanhakosken perheen isä ja äiti ovat välirikon partaalla samalla tavalla kuin isoisä ja isoäiti olivat olleet parikymmentä vuotta aikaisemmin. Perheen tytär Ida yrittää selvittää, miksi hänen isänsä muuttuu keväisin masentuneeksi ja kivuliaaksi, ja liittyykö Vietasin ryöstö jollakin tavalla isään ja isoisään. Ida on aikaisemmin ottanut yhteyttä myös Connyyn, isän ja isoisän entiseen työkaveriin Vattenfallin rakennustyömaalta.

Luonnon tarina voisi olla suoraan tästä päivästä. Lappiin käsivarren alueelle suunniteltu kaivostoiminta on ollut uutisissa ja jokien patoaminen tai vapauttaminen puhututtaa. Ilmastokriisin ollessa hälyyttävämpi päivä päivältä, on tärkeää, että asiaa nostetaan esille myös taiteen ja kulttuurin kentällä entistä vahvemmin. Luonnon ja markkinatalouden yhteensovittaminen vaatii uudenlaisia keinoja, ja näytelmän katsottuani huomasin pohtivani, että olisihan se pitänyt tehdä jo vuosikymmeniä sitten niin, että emme olisi nyt tällaisessa tilanteessa, jossa jokainen vuosi on edellistä kuumempi. (Tämä aihe saa minut kiihtymään kuin pullataikinan, ja olen osittain sen vuoksi, sopinut itseni kanssa, että jätän aiheen blogini ulkopuolelle tällaisia pieniä sivupolkuja lukuun ottamatta.)

Näytelmässä siirrytään sujuvasti vuosikymmenestä toiseen ja tarinankuljetuksessa on jotakin veijarimaista, jota musiikki ja asuvalinnat tukevat. Porot käyttäytyvät kuin porot, ja ihmiselämän kipupisteet vedetään välillä överiksi. (Suosikkikohtaukseni oli varmaankin pojan ja äidin ruokailu kiinalaisessa ravintolassa.) Myös lavastus on toteutettu hienosti: se oli yllättävän vähäeleinen, mutta kuitenkin lavalla on tarinankerronnan kannalta kaikki oleellinen. (Yllätyn itse asiassa usein Oulun teatterissa nimenomaan siitä, miten lavastus on mahtavasti toteutettu lavan kokoon nähden.) Musiikki on mielenkiintoinen, ajan henkeen sopiva. Jotakin näytelmän luonteesta kertoo Uriah Heepin Easy Livin’ -kappale.

Muutaman kerran näytelmän aikana havahduin pitkiin puheosuuksiin. Ne olivat hienoja, ja osa jopa meditatiivisia (Hannu Pelkosen osuus erityisesti). Ihmettelin asiaa itsekin jo näytelmän aikana, ja luulen tunnelman tulleen tapahtumien sijoituspaikan tunnelmasta (Lappi) ja omista odotuksistani: koronakevään jälkeen oli niin hienoa päästä taas kulttuurin äärelle, että uppouduin tarinaan ja teatterin tunnelmaan täysin.

Huomasin myös yhtäkkiä kesken näytelmän olevani hyvin onnellinen ja etuoikeutettu voidessani olla katsomossa koronasta huolimatta, mutta samalla oloni oli surullinenkin: ymmärsin käsin kosketeltavalla tavalla sen, että esitykset tarvitsevat yleisön. Nyt meitä oli turvavälien vuoksi vain murto-osa siitä, mitä saliin mahtuisi katsojia. Näyttelijöistä tuntui säteilevän ilo ja onni siitä, että he saavat taas olla lavalla esittämässä ja tekemässä työtään.

Kaiken kaikkiaan näytelmä oli mielestäni hienosti toteutettu lavastusta myöten (miten ihmeessä auto on saatu lavalle?). Se oli viihdyttävä, ja tulipa mieleeni Agatha Christiekin varmaankin siitä syystä, että olen kesän katsonut Hercule Poirot elokuvia. Vaikka syyllistä arvuuttelinkin esityksen aikana, tuli varmistus siitä vasta näytelmän lopussa. Myönnän, että olin yllättynyt siitä, että pidin näytelmästä, koska olen usein klassikoiden perään, ja saan pakottaa itseni uudempien teosten pariin. Ja viihdyttävässä ei ole mitään pahaa ainakaan tällaisena vuonna.

Published by Anu

Kahden lapsen äiti, taiteen tuijottelija, kirjoittaa ja lukee paljon, rakastaa merta ja New Yorkia. Kauniista asioista.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: